Kosovon itsenäistymiseen liittyvät kiistat eivät kosketa vain poliittista todellisuutta, vaan niihin kietoutuu myös aineksia myyttisestä menneisyydestä ja kansallisesta tavasta tulkita kristinuskoa, kirjoittaa Helsingin yliopiston nykyajan kirkkohistorian väitöskirjatutkija Miro Leporanta.
Kosovo-liitto historian taustalla
Vuonna 1389 Serbian keskiaikaisen kuningaskunnan ruhtinas, prinssi Lasarus, odotti Kosovo Polje-nimisen pellon laidalla lähestyvää osmaniarmeijaa. Turkkilaisten valtakunta oli jo levittäytynyt laajalle, napsaissut myös osan Balkanin niemimaasta itselleen. Kääntäen katseensa taivaalle, Lasarus näkee haukan, linnun, joka on tyypillinen asukas tuolle seudulle. Kuitenkin, kun lintu lentää lähemmäs, Lasarus näkee, että kyseessä ei olekaan haukka, vaan profeetta Elia joka kantaa mukanaan viestiä Neitsyt Marialta. Viestissä sanotaan: ”Lasarus, Lasarus! Ylvään suvun Tsaari, kumpaa valtakuntaa sinä eniten halajat? Valitsetko mieluummin maallisen valtakunnan, vai taivaallisen kruunun?”
Lasarus valitsee jälkimmäisen. Tämä on tarina, mitä Serbian ortodoksinen kirkko nimittää Kosovo-liitoksi. Kyseessä on sekoitus serbialaista kansanperinnettä, lainauksia kristillisistä legendoista (Jeesuksen uhraus ristillä ja keisari Konstantinuksen tarina) sekä samaistuminen juutalaisen kansan erityissuhteeseen Jumalan kanssa – vanha ja uusi liitto ovat saaneet rinnalleen Kosovo-liiton.
Tämä tarina on vielä tänäkin päivänä iso osa perustelua sille, miksi Kosovon itsenäistymisen koetaan Serbiassa uhkaavan Serbian kansakunnan, kulttuurin ja historian olemassaoloa. Jugoslavian hajoamissotien jälkeen uuteen vahvaan asemaan noussut Serbian ortodoksinen kirkko jatkaa Kosovon sitomista Serbian eksistentiaalisiin kysymyksiin ja nationalismiin. Kirkon vahva asema yhteiskunnassa, toimiva valtion ja kirkon yhteiselo sekä Kosovon itsenäistyminen vuonna 2008 ovat nostaneet tämän tarinan niin Serbiaa kuin koko Eurooppaa koskettavaksi kysymykseksi.
Kosovon itsenäistyminen ja Serbian EU-haaveet
Kosovo itsenäistyi Serbiasta helmikuussa 2008. Monet EU-maat tunnustivat välittömästi uuden valtion itsenäisyyden. Monet serbit ja erityisesti Serbian ortodoksinen kirkko kokivat itsensä petetyiksi: miksi kristitty länsi tunnustaa muslimienemmistöisen valtion ja vielä sellaisella paikalla, missä serbit ovat historiassa taistelleet koko kristillistä sivilisaatiota uhkaavaa islaminuskoista osmaniarmeijaa vastaan?
Monille serbeille myös muistot Naton pommituksista Kosovon sodan aikana 1990-luvun lopussa yhdistyivät itsenäistymiseen. Länsi alettiin nähdä Serbiaa hajottavana. Samaan aikaan Serbia kuitenkin katsoi Eurooppaan, Serbia jätti jäsenyyshakemuksen noin vuosi Kosovon itsenäistymisen jälkeen ja vuonna 2012 siitä tuli virallinen kandidaattijäsen. EU:lla oli kuitenkin yksi suuri ehto jäsenyyden toteuttamiselle: Kosovon ja Serbian välit tulee jollain tapaa normalisoida.
EU- ja Nato-vastainen seinämaalaus Belgradissa. Kuva: Miro Leporanta
Vuosien 2008–2023 dynamiikka
Kirkolle suhde itsenäistyneeseen Kosovoon oli vaikea. Vuosina 2008–2011 Serbiaa hallitsi Demokraattisen puolueen presidentti Boris Tadić. Kirkko ja Tadić suhtautuivat toisiinsa etäisesti, mutta tarvitsivat toisiaan. Kirkko pelkäsi, että ilman hyviä suhteita valtioon se voisi ajautua paitsioon. Jugoslavian ajan uskontokielteisen kommunismin haamu leijaili vielä ilmassa. Valtion ja presidentti-instituution tahoilla tiedettiin, että kirkolla oli kansan keskuudessa merkittävä asema, ja ilman kirkon luottamusta kansalaisten usko poliittisiin päättäjiin horjuisi. Kirkon ja valtion sinfonia, yhteistyö tietyn asian hyväksi, pysyi yllä.
Vuonna 2012 tilanne muuttui, kun presidentti Tadić hävisi Tomislav Nikolićille, ja pääministeriksi nousi Aleksandar Vučić. Nikolićin rooli jäi lopulta vähäiseksi verrattuna Vučićiin, josta tuli seuraavina vuosina Serbian poliittisen kentän ylivoimainen tähti. Vučić ja Serbian progressiivinen puolue (SNS) ottivat uuden taktiikan kirkon kanssa: näennäinen etäisyys, mutta tiivis yhteistyö kulissien takana. Vučićin poliittinen taitavuus näkyi siinä, miten hän tasapainoili Serbian lännen ja Venäjän välissä EU:hun pyrkivänä johtajana.
Tämä linja toimi hetken aikaa, kunnes vuonna 2013 Serbia ja Kosovo solmivat Brysselin sopimuksen, jossa oli askeleet suhteiden neutralisoimiseksi. Joillekin serbialaisille ja kirkon sisällä tämä oli liiallinen myönnytys Kosovon suuntaan. Vuonna 2018, kun Vučić oli jo noussut presidentiksi, hän ehdotti rajansiirtoa Serbian ja Kosovon välillä. Kirkko ei pitänyt siitä, sillä se pelkäsi tärkeiden osien serbialaisesta historiasta ja ortodoksisesta kulttuuriperinnöstä jäävän silti Kosovon puolelle. Useat piispat puhuivat julkisuudessa Vučićia vastaan, mikä johti valtion vastaiskuihin lokakampanjan muodossa paikallisissa iltapäivälehdissä.
Vuosi 2024 ja jäätynyt tilanne
Vuonna 2024 suhteiden normalisointi on jäissä. Vuoden 2023 keväällä ja syksyllä Kosovon pohjoisosassa on tapahtunut väkivaltaisia yhteydenottoja. Serbialaisten usko Euroopan unioniin horjuu, ja kirkko korostaa voimakkaasti Kosovon tärkeyttä Serbian kansalliselle identiteetille. Erityisesti uudessa geopoliittisessa tilanteessa, missä sekä Ukrainan sota että Israel-Hamas-konflikti luovat uudenlaisia varjoja kiistakysymyksen ylle, kirkko toimii yhä vahvana mielipidevaikuttajana sekä poliittisena toimijana Kosovo-kysymyksessä. Kosovo on Serbian ortodoksiselle kirkolle yhtä aikaa sekä serbialainen Jerusalem että geopoliittinen ongelma.